Snail mail in the 21st century: Impatience

Some postcards that I bought in FInland before leaving for Madrid

I got my first pen friend when I was about 6 years old, and I've collected postcards as long as I can remember. However, in the middle of 21st century everything changed, as the Internet became more popular little by little.

Aloitin kirjeenvaihdon alle kouluikäisenä ja kortteja olen kerännyt niin kauan kuin muistan, mutta 2000-luvun puolivälissä kaikki muuttui, kun netti tuli yhä enenevässä määrin mukaan kuvioihin.

There are several advantages on the Internet when it comes to the snail mail hobby: in the late 1990s you needed to go through a pile of teen magazines in order to get yourself a pen pal, but nowadays it's all much more easier, and that even on a worldwide scale. The e-mail, Facebook and such make the communication more fluent: you can always ask your friend whether the letter or the parcel has arrived, and you don't need to wonder in vain whether you're still pen friends or not. During the last year, however, I've noted some such details in this hobby that I'm not very excited of - in fact, some of these observations have made me a bit sad.

Internetissä on todella paljon hyviä puolia tämän harrastuksen kannalta: siinä missä 1990-luvun lopussa kirjekavereita metsästettiin lehtien kirjeenvaihtopalstoilta ja teksti-TV:n sivulta, on uusien ihmisten "löytäminen" nykyään paljon helpompaa, ja vieläpä maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Sähköposti, Facebook ja vastaavat helpottavat yhteydenpitoa: aina voi tarkistaa, onko kirje tai paketti mennyt perille, eikä tarvitse jäädä arvailemaan, oliko kirjeystävyys nyt sitten tässä. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin huomannut postiharrastuksessa sellaisia piirteitä, joista en ole ollut kovin innoissani - itse asiassa osa näistä huomioista on tehnyt minut vähän surulliseksi. 

One thing above all others is the impatience of the people which you can see in many ways in the field of snail mail: there are people, who are constantly sending messages asking whether their items have arrived and "when did you send yours". After just a 4-week-long waiting, the names of the swap partners are posted in public black lists, accompanied with quips at the worst. If you don't reply your swap requests within hours, people get angry; the same can happen, if you politely tell that you're not interested in swapping at the moment. There should be "proofs" posted every time you send something.

Yksi ylitse muiden on ihmisten kärsimättömyys, joka näkyy enanaposteilussa monella eri tavalla: on ihmisiä, jotka kyselevät jatkuvasti, onko heidän lähetyksensä jo tullut perille ja milloin olet mahtanut omasi lähettää. Neljän viikon odottelun jälkeen postataan swappikaverin nimi julkiselle ns. mustalle listalle ja pahimmillaan herjojen saattelemana. Jos swappitiedusteluihin ei vastata muutaman tunnin kuluessa, tullaan lankoja pitkin; sama juttu, jos ystävällisesti kertoo, ettei ole kiinnostunut tällä hetkellä. Kaikesta lähetetystä pitäisi postittaa "todistekuvia" vastaanottajalle.

The things mentioned above concern mostly postcard and other swaps, but I've noticed that these tendencies of impatience have spread to the penpalling as well. I do have really many pen friends myself, but not because I'd need material for my blog, Instagram account and other social media applications, but because I have wanted to learn to know these people: learn from them, swap thoughts and, the most important thing, build a friendship. That's why we speak of penfriends, don't we?

Yllä mainitut asiat koskevat yleensä postikortti- ja muita swappeja, mutta olen huomannut kärsimättömyyden levinneen myös kirjeenvaihdon puolelle. Itsellänikin on todella monta kirjeystävää, muttei siksi, että minulla olisi riittävästi materiaalia blogia, Instagramia ynnä muita sosiaalisen median sovelluksia varten, vaan siksi, että olen halunnut tutustua näihin ihmisiin; oppia heiltä jotakin, vaihtaa ajatuksia ja ennen kaikkea ystävystyä. Siksihän me puhumme kirjeenvaihtoystävistä!

If you've spent hours with writing a letter of various pages and get in return a "letter" with one page, written in a hurry and with absolutely no reference to what you wrote last time, you probably feel a bit betrayed. Disappointed. How can you make friends, if you're not having a conversation? At the same time these people may post photos of your letter together with dozens of other arrived cards and letters, which make you think, whether it's all about some kind of "shopping" that has gained its place in correspondence as well: people are collecting people (incoming mail) and just showing it off to other people.

Jos on käyttänyt usemman tunnin monisivuisen kirjeen kirjoittamiseen ja saa bumerangina vastaukseksi yksisivuisen "kirjeen", jossa edellisen hengentuotteen sisältöä ei kommentoida millään tavalla, tuntee olonsa vähän petetyksi. Pettyneeksi. Miten voi ystävystyä, jos ei käydä vuoropuhelua? Samanaikaisesti saatua postia esitellään sosiaalisessa mediassa yhdessä kymmenien muiden saapuneiden lähetysten kanssa, mikä väkisinkin pistää miettimään, onko kyse jonkinlaisesta "shoppailusta", joka on levinnyt myös tämän harrastuksen pariin: kerätään ihmisiä (saapuvaa postia) ja esitellään sitä muille.

Of course this post a bit generalizing, but the truth is, that I seem to notice this kind of actions and thoughts more and more often. I do hope, I really do, that I'm wrong and it's just a little, noisy minority acting this way.

Tietysti kirjoitan asiasta hieman kärkkäästi ja kärjistäen, mutta yhä useammin tunnun törmäävän tämänkaltaiseen toimintaan ja ajatuksiin. Toivon todella, että olen väärässä ja että kyseessä on vain pieni, mutta äänekäs vähemmistö, joka toimii näin.

What does occur to you when you hear the words "snail mail" and "impatience" in the same context?

Mitä ajatuksia sanat "etanaposti" ja "kärsimättömyys" sinussa herättävät?